Keskiarvo auttaa ymmärtämään yhteiskunnallisten ilmiöiden säännönmukaisuuksia

  1. Yhteiskunnallisten lainmukaisuuksien aktiivista etsintää
  2. Käänteentekevä keskiarvoihmisen käsite
  3. Ensimmäinen "sosiaalinen laki"
  4. Kriminologinen tutkimus edisti tilastotieteen kehitystä
  5. Tilastollisen vaihtelun tutkija
  6. Tilastollisen keskiarvon merkitys

Koko dokumentti yhdellä sivulla

Kirjoittaja: Vesa Kuusela on kehittämispäällikkö Tilastokeskuksen Elinolot-yksikössä. Artikkeli on julkaistu Tilastokeskuksen Hyvinvointikatsauksessa 1/2011.

Tilastollinen ajattelu syntyi käytännön tilastontekijöiden ja akateemisten tutkijoiden yhteistyönä. Varsinaisen tilastotieteen syntyyn vaikuttivat ennen kaikkea Adolphe Quetelet'n, Ernst Engelin ja Wilhelm Lexisin kaltaiset ajattelijat. Quetelet'n mukaan numeromassoista pitää oppia seulomaan sosiaalista elämää kuvaavia säännönmukaisuuksia. Yksittäiset havainnot pitää häivyttää katsomalla asioita riittävän etäältä, koska muuten ne voivat sokaista ja estää kokonaisuuksien havaitsemista.

Teollistumista edeltänyt yhteiskunta oli niin erilainen kuin nykyinen, että meidän on lähes mahdotonta ymmärtää sitä. Meille tuottaa vaikeuksia käsittää sitäkin, miten vähän senaikaiset ihmiset tiesivät yhteiskunnan olemuksesta. Esimerkiksi väestörakennetta ei tunnettu, eikä myöskään yhteiskuntarakenteen vakauden syitä tiedetty.

Sellainenkin nykyisin lähes itsestään selvä asia kuin syntyneiden poika- ja tyttölasten suurin piirtein yhtä suuri määrä selvisi vasta 1600-luvun puolivälissä John Grauntin demografisissa tutkimuksissa. Syntyvien tyttölasten vähän poikia suurempi määrä vaati todistelua (ja selittelyä) vielä 1700-luvun lopulla.

Ennen teollistumista tietojen kerääminen ja tilastointi oli pääasiassa kirkon tehtävänä, minkä vuoksi tilastot sisälsivät lähinnä kirkolle tärkeitä tietoja. Vasta nykyisenkaltaisten tilasto-organisaatioiden toiminta teollistumisen ajan loppupuolella loi edellytykset yhteiskuntien paremmalle ymmärtämiselle ja yhteiskuntatieteille.

Ymmärtämistä edisti myös vuosien 1830–1849 tilastollisen innostuksen aikakausi, joka tuotti painettujen lukujen vyöryn. Tilastot olivat kuitenkin kaoottista lukumassaa, jonka käyttöarvo oli vähäinen. Lisäksi virastot tuottivat tilastoja sekalaisilla ja toisiinsa sopimattomilla kriteereillä, ja sen vuoksi niistä oli vaikea löytää vertailukelpoisia tietoja.

Tässä tilanteessa tarvittiin innovatiivisia organisaattoreita ja tutkijoita luomaan pohjaa yhteiskuntatiedon kehitykselle. Theodore Porter (1986) on sitä mieltä, että tilastoinnin kehittämisessä yhteiskuntatutkijoiden panos oli yhtä merkittävä kuin tilasto-organisaatioidenkin.

Yhteiskunnallisten lainmukaisuuksien aktiivista etsintää

Erityisen suuri merkitys oli belgialaisella Adolphe Quetelet'llä (1796–1874) niin tilastotoimen organisoijana kuin tutkijanakin. Uransa alussa hän opiskeli Pariisissa muun muassa Joseph Fourierin oppilaana. Fourier tutustutti hänet Pierre-Simon Laplacen todennäköisyyslaskentaan ja sen soveltamiseen yhteiskunnallisiin ilmiöihin.

Fourier oli 1820-luvulla pannut merkille, että Pariisissa syntymien, kuolemien, avioliittojen, itsemurhien ja rikosten määrät pysyivät keskimäärin samoina vuodesta toiseen. Tämä sai Quetelet'n miettimään, voisiko yhteiskunnissa olla luonnonilmiöiden kaltaisia lainalaisuuksia.

Quetelet nimitettiin Belgian tilastokomission valvojaksi, ja hän alkoi analysoida Euroopassa tuotettua numeromassaa. Tutkimustensa perusteella hän julkaisi vuonna 1835 kirjan, joka tunnetaan nimellä Physique Sociale (Quetelet 1835). Teos sisältää suuren määrän väestötietoja, moraali- ja rikollisuustilastoja sekä antropometrisia, ihmisten fyysisiä ominaisuuksia kuvaavia taulukoita.

Quetelet'n teoksen nimi kuvaa ajatusta, jonka mukaan yhteiskunnallisia ilmiöitä on mahdollista tutkia kuten fysikaalisia luonnonilmiöitä. Quetelet ei tyytynyt tekemään vain havaintoja, vaan hän johti niistä myös uusia muuttujia. Yksi niistä on edelleen käytössä oleva painoindeksi BMI (Body Mass Index), jota vieläkin joskus kutsutaan Quetelet-indeksiksi.

Physique Sociale oli käänteentekevä myös siksi, että siinä esitettiin muuttujien frekvenssijakaumia, jotka olivat lähes poikkeuksetta symmetrisiä. Puoli vuosisataa myöhemmin englantilainen Francis Galton alkoi kutsua tällaista "kellokäyrää" normaalijakaumaksi – alun perin jakaumaa kutsuttiin "Laplacen virheen laiksi". Quetelet ei tiettävästi esittänyt jakaumia kuvioina vaan taulukoina. Lisäksi Quetelet osoitti, että eri maissa jakaumat olivat suurin piirtein samankaltaisia, ja ne pysyivät ajan kuluessa lähes muuttumattomina.

Havaintojensa pohjalta Quetelet päätteli, että sosiaaliset ilmiöt olivat vakaita ja säännönmukaisia. Niissä siis esiintyi luonnonlakien kaltaista muuttumattomuutta, minkä johdosta niitä oli syytä kutsua "sosiaalisiksi laeiksi" (ks. esim. Quetelet 1848). Tämä oli käänteentekevä havainto, joka loi pohjan niin empiiriselle yhteiskuntatutkimukselle kuin tilastotieteellekin. Tilastollisen vakioisuuden ajatus täyttää huomattavan osan esimerkiksi ranskalaisen Maurice Blockin (1886) varhaisesta tilastotieteen oppikirjasta.

Quetelet oli ensimmäinen, joka laajassa mitassa sovelsi Laplace'n todennäköisyyslaskentaa yhteiskunnallisiin ilmiöihin ja tätä kautta loi perinteen empiiriselle yhteiskuntatutkimukselle. Moraalitilastojen ja kriminologian tutkiminen oli ensimmäinen alue, jossa Quetelet sovelsi todennäköisyyslaskentaa tilastojen erittelyssä (Deflem 1997). Hän myös kirjoitti todennäköisyyslaskennan oppikirjan (Quetelet 1846), jolla oli suuri vaikutus 1800-luvun lopulla niin yhteiskuntatieteiden kuin tilastotieteenkin kehitykselle.

Alkuun Edellinen Seuraava

Päivitetty 30.5.2011