Kioton pöytäkirja

YK:n ilmastosopimusta täsmentävä Kioton pöytäkirja astui voimaan vuonna 2005. Se on ensimmäinen oikeudellisesti sitova sopimus, jonka avulla päästöjä on vähennetty kansainvälisesti. EU ja Suomi ratifioivat pöytäkirjan toukokuussa 2002. Pöytäkirja velvoittaa B-liitteessä lueteltuja maita (teollisuusmaat) rajoittamaan tai vähentämään kasvihuonekaasupäästöjänsä liitteessä mainittujen velvoitteiden mukaisesti.

Kioton pöytäkirjan osapuolet voivat täydentää kansallisia päästövähennystoimiaan Kioton joustomekanismien avulla. Joustomekanismien tarkoituksena on edistää päästövähennysten kustannustehokkuutta ja joustavuutta. Lisäksi kohdemaat hyötyvät saadessaan rahoitusta. Kioton pöytäkirjassa maa ei voi kuitenkaan täyttää päästövähennysvelvoitteitaan pelkästään mekanismien avulla, vaan sen on hoidettava merkittävä osa velvoitteestaan kotimaisilla päästövähennystoimilla.

Joustomekanismeja on Kioton pöytäkirjassa kolme:

• Yhteistoteutus (Joint Implementation, JI), jossa teollisuusmaa rahoittaa kasvihuonekaasujen päästöjä vähentäviä tai nieluja lisääviä hankkeita toisessa teollisuusmaassa.
• Puhtaan kehityksen mekanismi (Clean Development Mechanism, CDM), jonka avulla teollisuusmaa rahoittaa päästövähennyshankkeita tai nieluja lisääviä kestävän kehityksen mukaisia hankkeita kehitysmaassa ja saa siirtää käyttöönsä hankkeesta saadut päästövähennykset.
• Kansainvälinen päästökauppa (Emissions Trading, iET), jossa sallitun päästömääränsä ylittänyt teollisuusmaa voi ostaa toiselta, sallitun päästömääränsä alittaneelta teollisuusmaalta päästöyksiköitä.

Kioton toisella velvoitekaudella vuosina 2013–2020 rajoitetaan mekanismien käyttöä. Maat, joilla ei ole velvoitetta toisella velvoitekaudella, eivät voi käyttää Kioton mekanismeja, kun taas toiseen velvoitekauteen osallistuvat maat voivat käyttää heti puhtaan kehityksen mekanismia ja myöhemmin myös yhteistoteutusta ja kansainvälistä päästökauppaa.